Category Archives: luetut

Tunnista aikasyöpöt

Normaali

workloadTietotyöläiset käyttävät  41% ajastaan tehtäviin, joista he eivät saa juurikaan tyydytystä ja jotka  joku toinen voisi hoitaa. Näin väittävät Julian Birkinshaw ja Jordan Cohen, jotka ovat tutkineet mm. suomalaisten tietotyöläisten toimintaa. Miksi täysin järkevät, fiksut ihmiset sitten toimivat näin järjenvastaisesti? Koska me pidämme kiinni tehtävistä jotka saavat meidät tuntemaan itsemme kiireiseksi ja tärkeäksi, sanovat Birkinshaw & Cohen.  Ja siinä kun henkilökunnan määrä vähenee, työn määrä kasvaa. Kärjistäen voisi sanoa, että teemme yhä enemmän mutta yhä merkityksettömiä töitä.

Tämän olen itsekin valmis allekirjoittamaan: vaikka henkilökunnan vähenemisen piti meilläkin johtaa töiden uudelleen organisointiin, prosessien virtaviivaistamiseen ja turhan karsimiseen, arjen työssä tuntuu siltä että tilanne on mennyt entistä hullummaksi. Birkinshaw ja Cohen selittävät tilannetta tietotyön luonteella: työtä on vaikea havainnoida ja työn laatua on vaikea objektiivisesti mitata. Ja vaikka kuinka olisimme valmiita myöntämään, että tietty tehtävä on merkityksetön, siitä luopuminen on vaikeaa hyvinkin monelaisista syistä:

  • olemme sitoutuneet organisaatioomme ja työtovereihin: jos jätän tämän tekemättä, joku toinen joutuu sen kuitenkin tekemään
  • vähemmän tärkeä asia omalla työlistalla voi olla jossakin muussa suhteessa merkityksellinen
  •  onnistumisen ja työn loppuun saattamisen kokemus tuottaa tyydytystä, oli työ miten pieni tahansa
  • kokoukset voivat olla sisällöltään turhia mutta tarjoavat tärkeän foorumin kasvokkaiselle kanssakäymiselle.

Ja on sitä vikaa organisaatioissakin:

  • henkilöstöä on yleensä karsittu tukihenkilökunnasta, ja tehtävät on siirretty asiantuntijoille ja johdolle joilla olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin hoitaa perinteisiä sihteerin tehtäviä
  • toimintaympäristöt ovat muuttuneet yhä enemmän säädellyiksi
  • mittausta ja seurantaa vaaditaan yhä enemmän
  • organisaatiokulttuurin fokus on riskin välttämisessä.

Mitä me sitten voimme tässä tilanteessa tehdä? Birkinshaw ja Cohen tarjoavat loistavan mittarin, jolla itse kukin voi arvioida omia työtehtäviään. Testastin tätä viikon verran, ja hyvin toimi. Nyt kun saisin pomonikin käyttämään tätä..

Näin tunnistat merkityksettömät tehtävät

Miten arvokas tehtävä on organisaatiolle?

  • Tehtävä editää organisaation tavoitteita merkittävästi.
  • Tehtävä edistää organisaation tavoitteita jonkin verran.
  • Tehtävällä ei ole merkitystä suuntaan tai toiseen.
  • Tehtävä estää organisaation tavoitteiden toteutumista.

Voisitko jättää tehtävän tekemättä?

  • Tehtävän suorittaminen on välttämätöntä. Se tehdään heti.
  • Tehtävän suorittaminen on  tärkeää. Se tehdään tänään.
  • Tehtävän suorittaminen on harkinnanvaraista. Teen sen jos ehdin.
  • Tehtävän suorittaminen on turhaa. Unohdan koko homman saman tien.

Kuinka merkittävä asia on itselleni?

  • Ehdottomasti pidettävä tehtävä: yksi työni parhaista puolista.
  • Mahdollisesti säilytettävä: nautin sen tekemisestä.
  • Epävarma: tekemistä puoltaa ja vastustaa moni seikka.
  • Luultavasti luovuttava: tehtävä on tympeä.
  • Ehdottomasti luovuttava: en tykkää yhtään.

Voisiko joku muu tehdä tehtävän puolestani?

  • Vain minä tai esimieheni voi tehdä tämän.
  • Olen paras tekijä, sillä se vaatii erikoisosaamista jota muilta ei löydy tai se liittyy omaan vastuualueeseeni.
  • Joku toinen voi tehdä tehtävän, jos saa kunnolliset ohjeet.
  • Tehtävä on hyvinkin siirrettävissä toiselle.
  • Tehtävä pitäisi unohtaa kokonaan.

Birkinshaw, Julian & Cohen, Jordan. Make time for the work that matters. Harvard Business Review, Sept. 2013, pp. 115-118.

Mainokset

Kaaos ravistelee uusiutumaan

Normaali

jokitaloJokitalo. Päivi. Powerpoint-vapaa vyöhyke. Helsinki: Avain, 2014.

Mace Ojala kehotti blogissaan kaikkia ostamaan tämän kirjan, joten voin nyt tasapuolisuuden nimissä kehottaa odottamaan sen ostopäätöksen kanssa. Kirja kun sattuu olemaan BTJ:n tapaan ylihinnoiteltu. Jos haluat silti hankkia kirjan, älä tee niin kuin minä ja pistä omia eurojasi likoon. Osta kirja kirjastoosi.

Powerpoint-vapaa vyöhyke esittelee kirjastojenkin kehitystyössä näkyvää uutta ajattelua, sitä miten yhteistoiminta ja perinteisten tapojen rikkominen synnyttää innovaatioita. Jokitalo tutustuttaa meidän kollaborativiseen johtamiseen, kumppanuuksien hyödyntämiseen, erilaisiin kokoontumisen ja yhdessä tekemisen muotoihin (epäkonferenssit eli campit, Maker-kulttuuri). Ellet ole ehtinyt seurata yleisissä kirjastoissa tapahtuvaa muutosta, tämän kirjan avulla pääset nopeasti kärryille tämän hetken tilanteesta.

Päivi Jokitalo on syystäkin kirjastoalalla seurattu ja kunnioitettu viestijä ja innovoija. Powerpoint-vapaa vyöhyke on ihan kelvollinen kirja. Se on kuitenkin vain askelen edellä niistä, joissa kootaan verkossa jo kerran julkaistu tieto yksiin kansiin. Jokitalo on kirjoittanut jutut omin sanoin, mutta pääosa tekstistä koostuu erilaisista tapauskertomuksista.

Kirja olisi hyötynyt väliotsikoista: on väsyttävää lukea tekstiä, jossa jokainen kappale on case-kuvaus. Kun luet neljättä peräkkäistä kuvausta, ne alkavat mennä iloisesti sekaisin.  Kirjasta olisi ehkä saatu selkeämpi, jos sen sisältö olisi järjestetty hieman eri tavalla: ensin kuvaus ilmiöstä yleensä ja Jokitalon oma analyysi siitä, mikä ilmiössä toimii ja mikä ei, sitten erilliset case-kuvaukset. Toisaalta, nykyisessä muodossaan kirja kuvaa ehkä paremmin koko ajattelun pehmo-anarkistista henkeä.

Vaikka kokonaisuutena kirjasta jäi jotenkin kaoottinen olo, se ei ole huono asia. Kaaoksesta lähtee uusi ajattelu, ja toivottavasti myös muutos parempaan. Kaltaisilleni vanhoille jäärille pieni epämukavuus on vain hyvästä.

Kun markkinointi on tehtävä ilmaiseksi

Normaali

saituriKormilainen, Ville. Saiturin markkinointikirja. Helsinki: Kauppakamari, 2013.

”Tämä kirja syntyi ahaa-ilmiöstä ja hullusta ajatuksesta: voisiko markkinointia tehdä ilman rahaa tai edes pienemmin resurssein?”

Kieltämättä ajatus on ihan hullu. Silti moni kirjasto tekee markkinointia nollabudjetilla ja vielä sekä luovasti että hyvin. Mutta julkisten organisaatioiden markkinointi onkin ihan eri asia. Kormilainen on kirjoittanut kirjansa lähinnä startup-yrityksille, kenties myös ravistellakseen perinteisempien organisaatioiden ajattelua. Kirjastoille tämä opas on lähinnä viihdyttävä haukkopala varsinaista pääateriaa odotellessa.

Kormilainen on hyvin kiinni tässä päivässä: meemit, viraali-ilmiöt ja joukkovoima on katettu kirjassa hyvin, paremmin kuin missään muussa markkinointikirjassa johon olen tähän mennessä törmännyt. Tapausesimerkkejä on kirjassa esitelty paljon ja laajasti, myös pop-kulttuurin puolelta, mikä tekee kirjasta hyvin helposti luettavan. Kormilaisen kieli on  puhekielenomaista, välillä ihan selvää puhekieltä; tästä ovat ilmeisesti jotkin kielipuristit närkästyneet, mutta minua kieli ei häirinnyt vaikka filologi olenkin. Epävirallinen kieli sopii hyvin aiheeseen ja tukee kirjan viestiä hyvin.

Kirjastolaiselle hyödyllistä antia tässä kirjassa on ennen kaikkea sen Facebook-osuus. Myös perinteiseen tiedotteeseen keskittyvä luku kannattaa lukea tarkkaan, varsinkin jos o.t.o.-tiedottajana yhä luotat vanhoihin malleihin. Kormilaisen neuvo siihen on: älä. Hän tarkastelee tiedotteita myös niiden lukijoiden eli toimittajien näkökulmasta, mikä on yksi kiistaton vahvuus tässä kirjassa.

Katso myös: Salla Brunoun kirjoittama kirja-arvostelu.

Äiti ei markkinoinut

Normaali

myllylahtiWikström, Juha. Markkinoinnin käsikirja yrittäjälle. Espoo: Myllylahti, 2013.

Wikström osaa ottaa yleisönsä. Hän aloittaa kirjansa tarinalla äidistään ja siitä, miten tämän ei tarvinnut markkinoida yritystään – asiakkaita riitti siitä huolimatta, välillä ihan ruuhkaksi asti. Asiakkaat hoitavat markkinoinnin äidin puolesta.

Hyvin kerrotun tarinan jälkeen odotukset ovat korkealla, mutta anti jää vähän heikoksi: mitä markkinointi on, ostamisen ja myymisen muutos, mihin ollaan menossa, nämä ovat osioita jotka toistavat itsestäänselvyyksiä kaikille niille, joille markkinointi on vähänkään tuttua. Tällä kertaa vika on kuitenkin lukijassa: kirja on tarkoitettu aloittelevan yrittäjän ensikosketukseksi markkinointiin. Sellaisena se toimii siis hyvin.

Kirjan ydinsisältö löytyy niistä 12 kysymyksestä, joihin jokaisen yrittäjän tulisi osata vastata:

  1. Kenelle markkinoit?
  2. Mitä ostajat haluavat / tarvitsevat?
  3.  Missä markkinassa toimit / haluaisit toimia?
  4. Ketkä ovat kilpailijoitasi ja missä he ovat hyviä?
  5. Mikä on yrityksesi kilpailuetu?
  6. Mitä yrityksesi asiakkailleen edustaa?
  7. Mikä on yrityksesi erityinen arvo asiakkaalle?
  8. Mikä on yrityksesi tehtävä?
  9. Missä kohtaat asiakkaasi?
  10. Miten kohtaat asiakkaasi?
  11. Miten yrityksesi voisi muuttaa markkinaa?
  12. Mistä haluat yrityksesi tulevan kuuluisaksi?

Wikström kirjoittaa rennosti ja sujuvasti, tekstiä lukee mielellään. Wikström ottaa myös kantaa asioihin, kertoo mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Kirjaa täydentävät blogi ja Facebook-sivu.

Kirja on tarkoitettu tunnissa luettavaksi, ja se siinä minua varmaan jäi häiritsemään. Kirja oli kuin pehmeä karkki, joka suli suussa nopeasti ja jätti sormet tahmaisiksi. Sopiva kiireiselle yrittäjälle, mutta amk-opiskelijan oppikirjaksi? Miksipä ei, jollakin klassikolla täydennettynä.

Älä tee kaikkea, älä kerro kaikkea, älä usko kaikkea

Normaali

Käsi ylös, jos olet niitä ihmisiä joiden mielestä verkossa liikkuja saa sitä mitä tilaa: ellei tajua itse olla varovainen ja vähän miettiä mitä verkkoon pistää, vastatkoon seurauksista. Näin minäkin ajattelin kunnes luin tämän kirjan.

tranbergTranberg, Pernille & Heuer, Steffan. Älä kerro kaikkea! Itsepuolustusopas verkkoon. Helsinki: Talentum, 2013.

Parivaljakko maalaa tarkoituksellisen synkeän kuvan internetin ikävistä puolista. Suuryritykset esiintyvä tässä kirjassa ilkeinä toimijoina, joiden ainoa intressi on kerätä sinusta mahdollisimman paljon tietoa kuluttajista ja myydä sitä eteenpäin. Tuskin todellisuus on ihan niin mustavalkoinen kuin kirjoittajat väittävät, mutta kieltämättä tarina Facebookin evästeistä pysäytti miettimään: ensin yhtiö väitti evästetietoja vahingossa syntyneeksi ohjelmavirheeksi, sitten jätti patenttihakemuksen menetelmälle, joka kerää ”tietoja sosiaalisen verkon käyttäjien toimista heidän ollessaan toisessa verkko-osoitteessa” (lue lisää).

Internet on ollut käytössä jo niin kauan, että meillä on olemassa sukupolvi joka ei tiedä ajasta ennen internetiä. Niinpä verkon yksityisyyteen ja sen puutteeseen liittyvät ongelmat ovat kaikille tuttuja ainakin jollakin tasolla. Internet on epäilemättä myös muuttanut meitä, ainakin itsessäni tunnistan sitä samaa avoimuuden lisääntymistä mikä on nähtävissä nykypäivän nuorissa. Sen verran kuitenkin olen kiinni vanhassa maailmassa, että vaikka työssäni olen varsin avoin, yksityisyyttäni varjelen kynsin hampain. Ihan pelottaa ajatella, mitä Google minusta tietää. Ihan liian paljon, jos Tranbergia ja Heueria on uskominen.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä muistutus siitä, miten paljon mahdollisuuksia teknologia antaa tiedon keräämiselle. Big data on todellisuutta, ja haaste onkin siinä kuka dataa hyödyntää ja miten. Tiedonkeruuta tuskin kukaan kykenee estämään kokonaan, mutta Tranbergin ja Heuerin neuvoilla sitä voi ainakin häiritä.

Urbaaneja legendoja oppimisesta

Normaali

learningMeillä on kolme vahvaa uskomusta, ainakin mitä tämän päivän nuoriin tulee oppijoina:

  • nykynuoret ovat diginatiiveja (oppiminen pelaamalla, sosiaalisuus, informaatio-osaaminen) jotka kykenevät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa
  • opetuksessa on pyrittävä huomioimaan kaikki eri oppimistyylit (esim. visuaalinen, kinesteettinen, auditiivinen)
  • oppiminen on siirtynyt verkkoon ja siitä on tullut itsenäistä (Googlettaminen).

Jokainen näistä uskomuksista on väärä – urbaanilegenda, kuten Kirschner ja Merrienboer sen ilmaisevat. He ovat tutkineet varsinaisia tutkimustuloksia ja niiden mukaan:

  • Nuoret liikkuvat luontevasti verkossa  linkistä linkkiin, sivulta sivulle, mutta ei heillä ole aitoa osaamista sen enempää kuin muillakaan. Verkossa he liihottelevat ”kuin perhoset kukasta kukkaan”, ja tietokoneohjelmien tehokäytössä he ovat usein aivan onnettomia.
  • Ihmisen aivot eivät kykene keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, joten kun nuori tekee montaa asiaa yhtä aikaa (lukee, kuuntelee musiikkia, katsoo televisiota), hänen huomionsa on vain yhdessä asiassa kerrallaan. Oppimisen kannalta tällainen ”moniajo” on siis kaikkea muuta kuin hyvä asia.
  • Suurin osa ihmisistä ei asetu puhtaasti yhteen oppimistyyliin, joita on muutenkin olemassa aivan liikaa.
  • Se, mitä oppimistyyliä opiskelija suosii ei takaa sitä, että tyyli on se joka hänelle parhaitsen sopii oppimisen kannalta.
  • Opetusta on siirretty pois luokasta ja verkkoon, koska ”tieto vanhenee nykyään niin nopeasti” ja uusin tieto on verkossa. Tieto ei vanhene, sen määrä kasvaa, jolloin todelliseksi haasteeksi nousee.. kyllä! Informaatiolukutaito.
  • Nuorilla ei ole riittävästi taitoja käsitellä tietoon liittyviä kysymyksiä: he eivät osaa analysoida, määritellä tiedontarvetta, tunnistaa relevanttia informaatiota, järjestää ja tiivistää sitä.
  • Olemassa oleva tietopohjamme ohjaa sitä, miten toimimme ja mitä opimme. Kun tietopohja on olematon, oppimiseen tarvitaan ohjaaja.
  • Oppija ei ole paras henkilö ohjaamaan omaa oppimistaan, ja useimmiten he haluavatkin opettajan ottava vetovastuun.
  • Oppijaa hallitsevat mielihalut, valintaa ei tehdä sen perusteella mikä olisi hänelle hyväksi.
  • Valinnan tekeminen on stressaavaa. Mitä vähemmän vaihtoehtoja, sitä tyyväisempi oppija on.

Lue lisää: Kirschner, Paul A. & van Merrienboer, Jeroen J. G. Do learners really know best? Urban legends in education. Educational psychologist 48 (2013), 3: 169-183.

Kirjoituksia opetuksen vuorovaikutteisuudesta

Normaali

pedakirja

Päivikki Jääskelä et al. (toim.)  Yhdessä parempaa pedagogiikkaa : interaktiivisuus opetuksessa ja oppimisessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2013.

Koko syksyn olen ihastellut sitä taitoa, jolla nykyiset tietokirjailijat teoksensa kirjoittavat. On ollut nautinto suorastaan nautinto lukea markkinoinnista, tuotteistamisesta, viestinnästä, strategioista ja kaikesta muusta mitä syksyn aikana on käteen tarttunut.

Jyväskylän yliopiston julkaisussa palataan taas perusasioihin: asiantuntijat kirjoittavat toisille asiantuntijoille käyttäen tyypillistä virkakieltä. Julkaisun taitto on harvinaisen harmaa kaupallisiin kustantajiin tottuneelle, ja tekstin määrä sivulla on välillä suorastaan ahdistava.

Kirjan sisältö on kuitenkin ihan kelvollinen. Kirja on syntynyt yliopiston oman opetuksen kehityshankkeen tuotoksena ja se kuvaa sekä tutkimusta että käytännön kokemuksia interaktiivisuuden lisäämisestä opetuksessa. Ainakaan amkkilaisille ei tule yllätyksenä päätelmä, että vuorovaikutteisuus parantaa oppimistuloksia – johan se amk-pedagogiikassakin on vuosia sitten todistettu. On kuitenkin hienoa, että vuorovaikutteisuus on lisääntymässä myös yliopiston puolella.

Hankejulkaisuna kirja koostuu useamman kirjoittajan artikkeleista, jotka ovat osin vanhan kertausta, osin lyhyitä täkyjä jotka herättävät mielenkiinnon mutta loppuvat juuri, kun olisi aika päästä syvemmälle asiaan. Näkökulmia vuorovaikutteisuuteen tarjotaan kuitenkin kiitettävän monta, joten kiinnostuneet voivat helposti etsiä lisää tietoa jostakin muualta. Kaiken kaikkiaan: ihan mielenkiintoinen julkaisu, mutta ei tarjoa sinänsä juurikaan uutta.