Category Archives: oppiminen

Tiedonhankinnan ohjauksesta

Normaali

Tässäpä erinomainen video, jota suosittelen kaikille th-opetuksessa toimiville. Erityisesti korkeakouluväelle tämä on ihan must! Halttusen Kai puhuu jälleen kerran viisaita, tällä kertaa tiedonhankinnan ohjauksesta. Kai esitys aiheutti ainakin itselläni sellaisen kuhinan pääkopassa, että tuskin malta odottaa syksyä kun pääsen testaamaan ajatuksia käytäntöön.

Kiitos vinkistä: Päivi Litmanen-Peitsala

Urbaaneja legendoja oppimisesta

Normaali

learningMeillä on kolme vahvaa uskomusta, ainakin mitä tämän päivän nuoriin tulee oppijoina:

  • nykynuoret ovat diginatiiveja (oppiminen pelaamalla, sosiaalisuus, informaatio-osaaminen) jotka kykenevät tekemään montaa asiaa yhtä aikaa
  • opetuksessa on pyrittävä huomioimaan kaikki eri oppimistyylit (esim. visuaalinen, kinesteettinen, auditiivinen)
  • oppiminen on siirtynyt verkkoon ja siitä on tullut itsenäistä (Googlettaminen).

Jokainen näistä uskomuksista on väärä – urbaanilegenda, kuten Kirschner ja Merrienboer sen ilmaisevat. He ovat tutkineet varsinaisia tutkimustuloksia ja niiden mukaan:

  • Nuoret liikkuvat luontevasti verkossa  linkistä linkkiin, sivulta sivulle, mutta ei heillä ole aitoa osaamista sen enempää kuin muillakaan. Verkossa he liihottelevat ”kuin perhoset kukasta kukkaan”, ja tietokoneohjelmien tehokäytössä he ovat usein aivan onnettomia.
  • Ihmisen aivot eivät kykene keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, joten kun nuori tekee montaa asiaa yhtä aikaa (lukee, kuuntelee musiikkia, katsoo televisiota), hänen huomionsa on vain yhdessä asiassa kerrallaan. Oppimisen kannalta tällainen ”moniajo” on siis kaikkea muuta kuin hyvä asia.
  • Suurin osa ihmisistä ei asetu puhtaasti yhteen oppimistyyliin, joita on muutenkin olemassa aivan liikaa.
  • Se, mitä oppimistyyliä opiskelija suosii ei takaa sitä, että tyyli on se joka hänelle parhaitsen sopii oppimisen kannalta.
  • Opetusta on siirretty pois luokasta ja verkkoon, koska ”tieto vanhenee nykyään niin nopeasti” ja uusin tieto on verkossa. Tieto ei vanhene, sen määrä kasvaa, jolloin todelliseksi haasteeksi nousee.. kyllä! Informaatiolukutaito.
  • Nuorilla ei ole riittävästi taitoja käsitellä tietoon liittyviä kysymyksiä: he eivät osaa analysoida, määritellä tiedontarvetta, tunnistaa relevanttia informaatiota, järjestää ja tiivistää sitä.
  • Olemassa oleva tietopohjamme ohjaa sitä, miten toimimme ja mitä opimme. Kun tietopohja on olematon, oppimiseen tarvitaan ohjaaja.
  • Oppija ei ole paras henkilö ohjaamaan omaa oppimistaan, ja useimmiten he haluavatkin opettajan ottava vetovastuun.
  • Oppijaa hallitsevat mielihalut, valintaa ei tehdä sen perusteella mikä olisi hänelle hyväksi.
  • Valinnan tekeminen on stressaavaa. Mitä vähemmän vaihtoehtoja, sitä tyyväisempi oppija on.

Lue lisää: Kirschner, Paul A. & van Merrienboer, Jeroen J. G. Do learners really know best? Urban legends in education. Educational psychologist 48 (2013), 3: 169-183.

Kirjoituksia opetuksen vuorovaikutteisuudesta

Normaali

pedakirja

Päivikki Jääskelä et al. (toim.)  Yhdessä parempaa pedagogiikkaa : interaktiivisuus opetuksessa ja oppimisessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2013.

Koko syksyn olen ihastellut sitä taitoa, jolla nykyiset tietokirjailijat teoksensa kirjoittavat. On ollut nautinto suorastaan nautinto lukea markkinoinnista, tuotteistamisesta, viestinnästä, strategioista ja kaikesta muusta mitä syksyn aikana on käteen tarttunut.

Jyväskylän yliopiston julkaisussa palataan taas perusasioihin: asiantuntijat kirjoittavat toisille asiantuntijoille käyttäen tyypillistä virkakieltä. Julkaisun taitto on harvinaisen harmaa kaupallisiin kustantajiin tottuneelle, ja tekstin määrä sivulla on välillä suorastaan ahdistava.

Kirjan sisältö on kuitenkin ihan kelvollinen. Kirja on syntynyt yliopiston oman opetuksen kehityshankkeen tuotoksena ja se kuvaa sekä tutkimusta että käytännön kokemuksia interaktiivisuuden lisäämisestä opetuksessa. Ainakaan amkkilaisille ei tule yllätyksenä päätelmä, että vuorovaikutteisuus parantaa oppimistuloksia – johan se amk-pedagogiikassakin on vuosia sitten todistettu. On kuitenkin hienoa, että vuorovaikutteisuus on lisääntymässä myös yliopiston puolella.

Hankejulkaisuna kirja koostuu useamman kirjoittajan artikkeleista, jotka ovat osin vanhan kertausta, osin lyhyitä täkyjä jotka herättävät mielenkiinnon mutta loppuvat juuri, kun olisi aika päästä syvemmälle asiaan. Näkökulmia vuorovaikutteisuuteen tarjotaan kuitenkin kiitettävän monta, joten kiinnostuneet voivat helposti etsiä lisää tietoa jostakin muualta. Kaiken kaikkiaan: ihan mielenkiintoinen julkaisu, mutta ei tarjoa sinänsä juurikaan uutta.

Kaksi vuotta myöhemmin

Normaali

Istuinpa tässä eräänä aurinkoisena lauantaina ihanan parturini Jannan käsittelyssä. Juttelimme siitä, miten tärkeää ihmiselle on rakkaus omaan työhön ja ammattiin. Varsinkin palveluammatissa olevalle tuo rakkaus on ensiarvoisen tärkeää.

Tuo keskustelu jäi kytemään alitajunnassa, ja huomasin palaavani teemaan useammankin kerran seuraavan viikon aikana. Muistelin sitä, miten täynnä palavaa intohimoa sitä nuorena vasta-valmistuneena maisterina kirjastoalaan tunsi. Ja miten suurella sydämellä tätä työtä silloin teki — vanhoja väsyneitä kollegoita säälien, tietysti. ”Minusta ei ikinä tule tuollaista”, muistan ajatelleeni.

jousipyssyAh sitä nuoruuden viattomuutta. Aika on tehnyt tehtävänsä, himo hiipunut ja rakkaus ränsistynyt. Yllättäen elämästä on löytynyt muutakin merkittävää kuin työ. Ja hyvä näin. Mutta silti kaipaan takaisin edes häivähdystä siitä rakkaudesta alaan, jota kerran tunsin. Asialle on syytä tehdä jotakin.

Ja on tehtykin. Ensimmäinen askel oli ilmoittautua parillekin Wahren-opiston kurssille, joista tulee olemaan sekä iloa että  hyötyä. Toinen askel on palata kirjoittamisen pariin, kahden vuoden tauon jälkeen. Yöpöydälle olen kantanut kasan mielenkiintoisia tietokirjoja odottamaan lukemista.

Tästä se sitten alkaa. Kadonneen rakkauden metsästys.

Mobiilipolulla bongattua

Normaali

Mobiilioppiminen oli teemana HAMKin toisessa Mobiilikesäkoulussa, joka järjestettiin Mustialassa 25.5. – 27.5. Aurinkoiseen pihapiiriin oli järjestetty ns. mobiilipolku, yhteensä 11 keidasta neljästä eri aihepiiristä (mobiilioppiminen ja -ohjaus, mobiilituottaminen, mobiiliteknologia, some), joista osallistujat saivat valita oman kiinnostuksensa mukaan. Pointtina oli päästä tutustumaan eri asioihin ihan käytännössä: mobiililaitteita oli tarjolla hypisteltäväksi ja kokeiltavaksi iPodista Samsung Galaxyyn. Olipa näytillä myös yksi vanha mutta toimiva Windows Phone.

Koska mielenkiintoisia vaihtoehtoja  oli paljon, ainoa ongelma oli valinta. Itse aloitin tutustumalla eri käyttöjärjestelmiin, joista meille tarinoi Marko Rantanen. Tarjolla oli kokemuksia Symbianista, Androidista, iOSista, ja puhetta MeeGosta. Lopultakin kaikki nämä termit asettuivat jotensakin paikalleen ja saivat merkitystä myös tällaisen kirjastolaisen päässä.

Huttulassa nautitun lounaan jälkeen suuntasin keitaalle, jossa toinen Marko, Marko Mäkilä, opasti Mobilogin käyttöön ohjauksen välineenä. Moodlen työkalu vaikutti varsin näppärältä, mutta tavallinen Nokia C5 on kyllä käyttöliittymänä älyttömän kömpelö. Kunnon näppäimistöä tuli ikävä, mutta vähän kehittyneemmällä käyttöliittymällä Mobilogin mahdollisuudet ovat kiistattomat.

Tarmo Toikkasen verkkoluennolla käytiin läpi kymmenen ohjetta ympäristöään kuvaavalle. Mobiililaitteiden (video)kamerat ovat aktiivisessa käytössä, mutta yksityisyyden suojaan liittyviä asioita on hyvä miettiä ennen kuin tuotteensa julkaisee.

Toikkasen luennon jälkeen suuntasin Ison Piipun terassille, jossa Vahtilan Outi kertoi kokemuksistaan avointen oppimisympäristöjen hyödyntämisestä. Hänellä oli pelkkiä positiivisia kokemuksia Googlen palvelujen monipuolisesta hyödyntämisestä. Jos 95% verkkokurssilla mukana olleista opiskelijoista suorittaa koko kurssin määräajassa, on myös opiskelijan kokemus ollut hyvä.

Päivän päätteeksi koko poppoo kerääntyi Vanhan Opiston juhlasaliin interaktiiviseen paneeliin, jossa pohdimme mobiilioppimisen nykytilaa ja tulevaisuutta. Kaikki tekniset mahdollisuudethan ovat jo nyt käytettävissämme, joskin käyttöliittymien eli itse laitteiden kehittämisessä riittää vielä tekemistä.

Kaiken kaikkiaan, Mobiilikesäkoulu osoittautui todella virkistäväksi ja innostavaksi tapahtumaksi, jonka tiedollista ja kokemuksellista antia täydensivät keskustelut muiden mobiilioppimisesta hurahtaneiden kanssa. Nyt kun tämän annin vielä saisi hyödynnettyä omassa työssä.

Vinkki: Jos haluat oppia lisää mobiilin tarjoamista mahdollisuuksista, tutustu Mobiilikesäkoulun Tietoiskuihin ja niiden ohjelmaan. Tekemällä harjoituksia pääset kokeilemaan asioita käytännössä, mutta opit paljon myös pelkästään lukemalla ne läpi ja tutustumalla tehtävissä hyödynnettäviin ohjelmiin ja palveluihin.

Kirjastonhoitaja on viimeinen jolta pyydetään apua tiedontarpeeseen

Normaali

Project Information Literacy on juuri julkaissut mielenkiintoisen raportin, jossa selvitettiin korkeakouluopiskelijoiden tietokäyttäytymistä. Kyselyyn osallistui reilut 8.300 opiskelijaa yhteensä 25 campuksella ympäri USAn. Tulokset ovat erittäin mielenkiintoisia:

1) Opiskelijat kokevat olevansa erittäin kriittisiä tiedon arvioijia, ei ainoastaan verkkotiedon vaan myös kirjaston annin suhteen. Erityistä huomiota kiinnitetään tiedon ajantasaisuuteen.

2) Opiskelijoiden tärkeimmät tiedonlähteet ovat perhe ja kaverit (henk.koht. tiedontarve) ja opettajat (opiskeluun liittyvän tiedon tarve). Kirjastonhoitajilta ei juurikaan apua pyydetty.

3) Opiskelijat kertoivat käyttävänsä samoja työskentelytapoja, jotka ovat jo koulussa oppineet. Somea ei oppimisen apuna käyttänyt juuri kukaan.

4) Opiskelijat kokevat olevansa varsin näppäriä tiedonhakijoita, mutta ongelmia heillä on erityisesti tiedontarpeen analysoinnissa.

Tulokset eivät mitenkään yllätä – Suomessa on suunta ollut ihan sama. Kirjastojen kannalta tulos on kuitenkin varsin merkittävä. Jos kirjastolta ei pyydetä apua tiedontarpeeseen, on pakko myöntää että teemme jotakin väärin. Miksi meidät koetaan niin kaukaisiksi, että opettajaltakin pyydetään mielummin apua kuin ystävälliseltä kirjastonhoitajalta? Miksi opetuksemme painopiste on usein tiedonlähteissä, kun varsinaista oppia tarvittaisiin arvioinnissa ja analyyttisissa taidoissa?

Vastaavia tuloksia on kuultu kauan, ja kauan on myös keskusteltu nuorten muuttuneiden toimintatapojen merkityksestä kirjastoille. Mitään merkittävää ei kuitenkaan vielä ole tapahtunut – jatkamme ihan samaan tapaan kuin aiemmin. Pitääkö korkeakoulukirjastojen kuolla ennen kuin tajuamme että jotakin on oikeasti tehtävä?

Kiitos vinkistä: Stephen Abram